Rehellisesti keskeneräinen
En ollut nuorena hyvä työntekijä. Yritin parhaani, ja suoriuduin tyypillisen miellyttäjä-ylisuorittajan tehokkuudella äärimmäisen hyvin ja intohimoisen tarkasti minulle annetuista tehtävistä. Muutaman viikon, tai kuukauden. Aika nopeasti aloin kaivata lisää, enemmän, muuta. Ja kun työ vaikkapa porrassiivoojana antoi melko vähän haastetta tai muutosmahdollisuuksia, lähdin etsimään jotakin muuta. Ohjaajana viihdyin selvästi paremmin, koska työt olivat vaihtelevia ja monipuolisia, päivät aina erilaisia ja haasteitakin riitti. Työkaverit oli ihan parhaita. Kotisiivouksissa jaksoin olla mukana pisimpään, toimin jopa kolme vuotta yrittäjänä, ja melkein vuoden esimiehenä isommassa yrityksessä. Kunnioitan suuresti asiakkaita sekä heidän yksityisyyttään, ymmärrän että vieraan ihmisen päästäminen kotiin ei varmasti ole kenellekään helppoa. Halusin olla tuon luottamuksen arvoinen.
Vuosien varrella olen kasvanut ihmisenä, tutkiskellut itseäni, oppinut tunnistamaan stressitekijöitä sekä tajuamaan että olen intohimoinen sitoutuja, joka turhautuu mikäli ei pääse toteuttamaan itseään, tai mikäli panostani ei arvosteta. Siivousala antoi minulle mahtavia onnistumisen kokemuksia, ja tunteen siitä että olen oikeassa paikassa, koska olin työssäni niin hyvä. Mutta se että jonkin työn pystyy tekemään hyvin, ei tarkoita, että se olisi juuri oikea työ minulle. Siivousala oli turvasatamani johon hakeuduin kun tarvitsin työtä, ja vahvistusta tietynlaiselle arvolleni, paikalleni maailmassa.
Nyt työhistoriassani on useita ikäiselleni lyhyitä työsuhteita pääosin siivousalalta, ja nelikymppisenä uraa etsivänä se luo epävarmuutta siitä miten haluttava olen työntekijänä. Mikä takaisi sitoutumisen uuteen työhön, kun historia on täynnä suhteellisen lyhyitä työsuhteita?
Olen oppinut (opetellut) näkemään historiani vahvuutena. Jokainen työsuhde on opettanut minulle paljon, osin toki kantapään kautta, ja tiedän nyt kuka olen. Olen keskeneräinen, enkä oikeastaan tarkalleen tiedä mitä haluan tehdä isona, tai millaiseen ammattiin päädyn. Enää en odota itseltäni täydellisyyttä, enkä kuvittele että vain onnistumiset tarkoittaisivat onnistunutta uravalintaa. Voin oppia tekemällä, ja opin mielelläni minua kokeneemmilta. Voin erehtyä ja tehdä virheitä, ja oppia niistä. Uskon että se oikea duuni odottelee minua ihan nurkan takana. Valehtelisin jos väittäisin etten kaipaa paikkaa jossa olla osa jotakin suurempaa. Odotan jo innolla sitä että törmään siihen yritykseen/ihmiseen, joka näkee työhistorian läpi, kokonaisen ihmisen, ja tunnistaa kaikki ne taidot ja vahvuudet jotka elämä on minulle antanut. Joku teistä siellä, saattaa jopa olla linkkinä minun ja sen oikean duunin välillä.
Olen rehellisesti keskeneräinen. Eikä se haittaa.